Johan oli taas rähinä. Ötökät sai luut ja kun Nira sitten kyllästyi omaansa, päätti tyttö alkaa taas normaalin psyykkaamisensa. Remy, joka nakersi omaansa tyytyväisenä pöydän alla, sai tuta Niran päättäväisyyden ja omistushalukkuuden. Ensin tyttö tuijotti, hiipi lähemmäs, tuijotti, hiipi lähemmäs ja sitten kävi kimppuun . No tälläistähän me emme tietenkään hyväksyneet, joten tyttö puolinelssonilla pois paikalta ja tilanteen rauhoitus.

Ulkona meillä on taas kivaa. Jopa meillä kaksi jalkaisilla alkaa tuo otsasta esiin työntynyt tatti painua takaisin sisään, kun aurinko oikein hellii metsälenkeillä. Se tosin onkin ainoa hellä siinä touhussa, kun tuo musta mörssäri välillä pistää vanhaa herraa niin että ulina vaan kuuluu.

Target acquired...

Kesällä pitää kyllä suojata tuo yksi pihan koivu, jonne koirat ajavat lintulaudalla vierailevat oravat. Nämä tuuhea häntäiset koivun koristeet sitten heiluskelevat hiljaa tuulessa sillä välin, kun koirat yrittävät epätoivoisesti kiivetä koivun runkoa ylöspäin .

Nira välillä kyllästyy kun mitään ei koskaan ikinä saa kiinni, että päätti lähteä korpin perään (joka lensi n. 20m korkeudella), koska se kuulemma katsoi Niraa alaspäin .

Mitähän muuta...niin, blogin siirtymiset paikasta A paikkaan B on nyt vähän sitten vaiheessa ja muuttunut, kun tuo WordPress ei oikein tarjonnut sitä, mitä kaipailin. Joten toistaiseksi näillä eväillä mennään.

Näissä tunnelmissa mennään.

Tänään Remy sai hirveän raivokohtauksen tietokonehuoneessa. Kun sitten hiivin paikalle, oletin että ikkunasta on taas näkynyt orava irvistelemässä, mutta kyseessä oli kyllä tuuheahäntäinen otus. Kettu tulla tepasteli meidän rinteen portaita alas ja puolivälin tasanteella lähti sitten sisältä kuuluvasta haukkukonsertista välittämättä tepastelemaan kohti metsää.

Tilanne sitten rauhottui ja päästin koirat parvekkeelle, mistä alkoi n. 20 min kuluttua armoton räkse. Nirastakin lähti niin outoja haukahduksia, ettei tainnut tyttö itsekään oikein tietää oliko onnesta sekaisin, riemusta rusinana vai vahtimisesta vinhana. Oletettavasti tämä samainen kettu oli tehnyt pienen mutkan ja tepasteli nyt sitten pellolla. Tietenkin edessä oli sen verran paljon oksia, että kamerahan ei suostunut tarkentumaan kaukaisuuteen, joten se niistä kuvista.

Masennusta potentiaalisen leikkikaverin menetyksestä

Ajoitukseni oli täydellinen. Käydessäni parvekkeella, huomasin Niran hipsivän omenapuun juurelle, jossa aikansa touhuttuaan nosti päänsä lumen seasta ja oli häntä onnesta kippurana. Hetken aikaa kesti tajuta, että omenapuuhun ripustettu talipallo oli tipahtanut (ilmeisesti Närhen aikaansaannoksia) ja tyttö kävi hakemassa sen pois.

Pieni lintunen mä oon...

Kumma kyllä, Nira ei syönyt palloa, minkä se kerran on tehnyt, vaan käveli pallo suussa rinteeseen ja hautasi sen sinne pahan päivän varalle . Eipä pääse tytöllä nälkä ainakaan yllättämään. Tätä piilotteluahan Nirushka harrasti jo kesällä luiden osalta. Kun se sai luun, se kävi kiireen vilkkaa piilottamassa sen ja tuli sitten takaisin ja otti surun murtaman ilmeen "se vaan hävis".

n. tunnin pihalla olon jälkeen sisällä kuivumassa

Tämä lumentulo ei kyllä tunnu Niraa haittaavan. n. 2m syvässä hangessa tyttö jaksaa pomppia ja temmeltää, tosin nyt ei pupun perään ihan niin helpolla päästäkkään, mutta yritystä riittää. Remy puolestaan on ihan tassuton tuossa infernaalisessa lumihangessa. Eteenkin nyt, kun lämpö on noussut sen verran, että lumi on plussan puolella, on pojan eteneminen lähes mahdotonta ilman ihmisen apua.

Se hyväpuoli tässä lumimäärässä on, että Nirakin väsähtää lenkistä sen verran, että illat on ollu aika rauhallisia. Meillä kaksijalkaisilla tuo lenkki menee näin plussan puolella ollessa enemmän takamuksella/selällään, kuin seisaaltaan.

Mä ja Nira ollaan nyt oltu näiden helkutin lumisateiden jälkeen ihan tatti otsassa, mikäli Remy vahingossa pääsee johtamaan jonoa. Hommahan ei etene ei sitten millään. Nira ei uskalla mennä ohi ja mä joudun välillä kutsumaan Remyn luokse, että neiti pääsee taas toteuttamaan vapaata jolkottelua. Välillä tämän herran balleriinamainen hipsiminen riittää minullekin ja kiilaan ohi, kun muuten tunnin lenkkiin menisi kaksi tuntia .

Kävimme hakemassa IKEAsta uudet peitot Niran repimien tilalle. Mulle tuli joku puolisynteettinen super deluxe gti turbo ja avokki otti sorsan untuva/höyhen peiton. Nyt on opeteltava päiväpeiton käyttöä, koska veikkaan että mun, eikä avokin huumori riittäisi tilanteeseen, jossa makuuhuoneeseen astuttuamme meitä odottaisi sulkasato. Muistan edelleen kun Nira naperona tuhosi avokin untuva tyynyn ja jälki oli kuin kokonainen sorsalauma olisi lahdattu .

Nira joko a) ei ole ihan kaikkein terävin koira tai b) motto on: Ei tunnu missään!

Tuttavuusyritykset kissojen kanssa

Epäselvää tosin on, missä tilanteessa neiti on toiselta neidiltä/neideiltä tassusta saanut, mutta eipä ole ensimmäinen (eikä ilmeisesti viimeinenkään) kerta. Ehkä Nirasta on jotenkin paljon katu-uskottavampaa olla nokka arvilla. Onhan se tietenkin eräänlainen pelote "I've been around".

Mitä hirveämpi keli ulkona, sitä innokkaammin Nira haluaa ulos. Mittarissa -25, tuulta n. 100m/sek, hengitys muuttuu lumisateeksi, silmämunat jäätyvät kuoppiinsa ja lämmikkeeksi otetaan kupillinen nestemäistä typpeä; pihalle vaan! Niran ajatus on selvästi se, että pihalle saapuvat vihollisjoukot (oravat) olisivat jähmeempiä liikkumaan ja ne saisi helpommin kiinni... no such luck so far

Jälleen yksi peitto tuhottu kunnolla

Tänään avokin suureksi harmistukseksi (tasainen paapatus kuului koko matkan..) päätin tehdä normaalin lenkin. Noh, polut, jotka suurella työllä olen tehnyt, olivat tietenkin peittyneet tuulen puskeman lumen alle, joten oli hiukan hidasta ja tasapainoa horjuttavaa etenemistä. Minä gasellimaisen keveästi metrin syvyisessä lumessa pääsin pitkine jalkoineni etenemään, mutta nelivetoihmeet ja avokki olivat hätää kärsimässä. Jopa Niralta loppui voimat ja jouduin sitten polun raivaajaksi.

Rankan lenkin jälkeen töpselien lepuuttamista